Hetki, jolloin teollinen mehukeitto paperimukissa vei lähes taivaisiin.
Terveys on yksi niistä asioista, joita osaa arvostaa vasta sitten, kun sen menettää. Sama pätee myös ruokaan. Jälkimmäiseen alkaa suhtautua hengenpitimenä vasta, kun on oikeasti nälkä. Ja meillä yltäkylläisillä länkkäreillä harvemmin on. Toki mielellämme nurisemme kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin, kuten
”annoksessa oli kitsasteltu suolan määrässä”,
”kastike saapui pöytään haaleana” tai
”tää annos ei vaan puhutellu mua” (ruoka ei muuten osaa puhua, toim. huom.).
Sairastaminen on syvältä, mutta palauttaa hetkessä maanpinnalle paatuneimmankin fine dining -ja luomupiiperryshipin.
Omat ruoka- ja reissusuunnitelmani kääntyivät päälaelleen, kun vakava sairastuminen vei pari viikkoa sitten sairaalaan. Joulukauden startiksi suunniteltu hifistelyillallinen
Chez Dominiquessa vaihtui letkuruokintaan sisätautiosastolla. Täällä blogissakin hehkuttamani Nykin-matka siirtyi sekin terveempään ajankohtaan. Raskain sydämin heitin hyvästit varaamallemme jouluillalliselle keittäjäguru
Eric Ripertin legendaarissa
Le Bernardin -ravintolassa, mutta tiettävästi Jenkkilä ei ole hetkeen katoamassa maailmankartalta, joten uudella tarmolla – ja hyvällä ruokahalulla – suuntaamme lätäkön taakse toiste.
Kiinteän ruoan vaihtaminen suonensisäiseen nesteytykseen toki toimii tehokkaana kilojen karistajana, mutta nautinnosta ei liiemmin voi puhua. Ilmassa olikin suuren juhlan tuntua, kun sain kalvakoihin käsiini sisar hentoisen kiikuttaman pahvimukillisen ällöllä aspartaamilla makeutettua mehukeittoa. Tai-vaal-lis-ta! Lysti tosin loppui lyhyeen, kun litku tahtoi ulos vähintään yhtä vikkelästi kuin olin sen sisääni imaissut…
Kun sain vaihtaa sairaalakaavun omaan yöpukuun ja pääsin kotioloihin toipumaan, tilasin puolisoltani oitis annoksen spagetti bolognesea. Tomaattinen soijakastike, päälle pino parmesaaniraastetta ja koko komeuden ylle loraus ketsuppia lapsuuden malliin – spagetin kylk een annosteltua röyhkeää kasa raejuustokekoa unohtamatta – maailmani palasi taas raiteilleen! Jostain syystä tämä annos on tuntunut turvalliselta aina, kun elämä on riepotellut. Lohturuokaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Nyt tauti alkaa olla taltutettu ja ruoka pysyy jo toista päivää sisällä. Kun on sopivasti paastonnut, voikin siirtyä hyvällä omallatunnolla jouluherkkujen pursuavaan pariin.
Toipumista piti tietysti tänään varovasti juhlistaa. Gaijinin sunnuntait ovat muuten mahtavia! Laadukasta ruokaa ja raikkaita drinkkejä. Parempi puoliskoni lähes liikuttui
Mongolian Hot Potinsa äärellä. Se sisälsi supermureaa vasikanposkea sienillä ja munakoisolla. Alkuun tarjotut, harvinaisessa XO-liemessä uineet kampasimpukat maistuivat mukisematta molemmille.
Björckin paikoille tyypillinen, korvia kirvelevä kakofoniakin loisti tällä kertaa poissaolollaan.
Mutta puuttuiko pääruoastani kuitenkin hippusellinen suolaa?
Tervettä ja maistuvaa joulualusviikkoa! :)
Ps. Mikä ruoka lohduttaa sinua, kun kaikki menee metsään? Omani ohje löytyy muuten
täältä.
